|
Seuraa synnintunnustus: ahnehdin tekemistä, kohtaamisia ja hyvää itselleni. Kadehdin niitä, jotka ovat ahnehtineet vielä enemmän ja parempaa. Vihaan epätäydellisyyttä – erityisesti muissa kuin itsessäni, ja epätäydellisyyttähän maailmassa riittää. Pakko kai myöntää, että olen ylpeä (”I’m the queen of fucking everything”, lipsahti eräässä kahvipöytäkeskustelussa). Hekumallisuus houkuttelee ja mässäily vie mennessään. Lopulta lysähdän velttoilemaan sohvalle.
Vuodenvaihteen kunniaksi kaivoin esiin vuosien takaa mieleen jääneen kirjan, Jaakko Heinimäen Seitsemän syntiä. Se tuntuu toimivan edelleen rehellisyyteen pyrkivän itsetutkiskelun oivallisena apuvälineenä. Kirja tuo terveen tuulahduksen siihen seksi- ja lisääntymiskeskeiseen moraalipohdiskeluun, joka kirkkoa ja kristillisiä teemoja sivuavaa keskustelua usein hallitsee. Miten paljon olennaisempaa onkaan pohtia sitä, mihin ylpeät, ahneet ja vihamieliset ajatukset, teot ja tekemättä jättämiset johtavat niin yksittäistä ihmistä kuin yhteisöjä.
SKY paikallisjärjestöineen ja kansainvälisten yhteyksiensä kautta tarjoaa toivottavasti monen ihmisen vuoteen pohdintaa siitä, mitkä ovat niitä epäkohtia ja kipukohtia, jotka erottavat meitä toisistamme ja Rakkaudesta. Mikä on minun ja elämäntapani helmasynti, entä minun lahjani lähelläni eläville? Itse olen kokenut antoisaksi sen, että SKY-kuvioissa ei tyydytä totuttuihin ja helppoihin vastauksiin. Asioihin on lupa pureutua kriittisesti, perinpohjaisesti, vaihtoehtoisia näkökulmia hakien, pelottomasti uutta etsien.
Marita Mattila
SKY:n hallituksen jäsen
|
|
Joulukalenterin 20. luukku |
|
Minulle on muodostunut jo tavaksi avata joka joulu Positiivarien joulukalenterin luukkuja. Jokaisessa luukussa on jokin kuva, pieni teksti ja joululaulu, joka soi taustalla. Tämän päivän joulukalenterin luukusta tuli enkeli ja taustalla soi varpunen jouluaamuna. Tekstinä oli
”Kun kaikki alkaa
seisomme samalla viivalla
Kun kaikki loppuu
kohtaamme toisemme samanarvoisina
Ja aika näiden välillä on omaa käsialaamme”
Tämä joulukalenterin luukku sai mieleni aika haikeaksi. Ensinnäkin tämä on se joululaulu, jota rakastan kaikkein eniten. Se saa minut aina herkistymään. Sanat ovat niin kauniit:
”Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa, varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Pienen pirtin portailla oli tyttökulta. Tule varpu riemulla, ota siemen multa! Joulu on, koditon varpuseni onneton, tule tänne riemulla, ota siemen multa!
Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta: Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta. Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
En mä ole lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.”
Isäni veli, kummisetäni, oli todellinen luonnon ystävä. Hän viihtyi metsässä tuntikausia, sienesti ja kuunteli vain luonnon ääniä, kuten lintujen laulua, mutta myös kohtasi metsän eläimiä. Hän rakasti eläimiä yli kaiken ja oli jopa valmis antamaan eläimille omasta vähästään, jopa enemmän kuin itselleen. Eläimet myös pitivät hänestä yli kaiken. Edesmennyt kissammekin oli usein hoidossa hänen luonaan ja muistan, kuinka Roosa ei olisi millään halunnut lähteä kummisetäni luota taas meidän luoksemme. Olihan hän saanut vaikka mitä herkkuja, joita kummisetäni oli hänelle tarjonnut. Kummisedässäni oli paljon, josta ottaa esimerkkiä ja jota haluan viedä eteenpäin myös omalle pienelle kummilapselleni.
Paitsi tuo luonnon ja luomakunnan kunnioitus, joka oli hänelle aivan ominaista, niin toinen oli myös elämän arvostaminen ja hetkessä eläminen ilman kiirettä. Kummisetäni usein ihmetteli meidän kaupunkilaisten touhuilua kiireen keskellä, eikä kaivannut kaupungin oloihin tai prameisiin ympäristöihin. Hänelle riitti metsän läheisyys ja työ, jonka hän koki mielekkääksi. Kummisetäni oli töissä kehitysvammaisten parissa. Hän usein puhuikin, että he osaavat iloita kaikista arjen pienimmistäkin asioista, aivan kuten hänen luonnossa kohtaamansa luontokappaleetkin. He eivät paljoa pohtineet tulevaa, vaan iloitsivat koko sydämestään tästä hetkestä ja sellaisista asioista, joista ihmiset kiireen keskellä unohtavat iloita. Lienenkö juuri häneltä kummeistani saanut tämän vahvan rakkauteni luontokappaleisiin ja luontoon yleensä ja toisaalta myös siihen, että kaikkia täytyy kohdella samanarvoisesti.
Ylipäänsä kummisetäni ajattelumalli siitä, että ihminen voi olla iloinen jo aivan pienistä asioista, se on jättänyt minuun lähtemättömän vaikutuksen ja siitä olen halunnut elämässäni ottaa mallia. Kuten joulukalenterin luukku sanoo: ”aika näiden välillä on omaa käsialaamme.” Kummisetäni teki siitä todella omaa käsialaansa, hän maalaili suurin vedoin eli jätti lähtemättömän syvän siveltimen vedon moniin sydämiin, ei vain luontokappaleiden, vaan myös kanssaihmisten sydämiin. Siitä huolimatta hänet annettiin meidän iloksemme vain hetkeksi. Siltä se ainakin tuntui. Isäni veli eli minun kummisetäni nukkui pois yllättäen sairauden murtamana vuoden 2009 syksyllä. Muistan vieläkin, kuinka pysäyttävää tuo tieto oli. Kuinka ihminen, jolla on noin suuri ja hyvä sydän joutui niin äkkiä pois? Miksi?
Minulla on jo pienestä pitäen ollut tapana mennä mökkimme läheiselle kukkulalle istumaan ja katselemaan maisemia ja vain kuuntelemaan luonnon ääniä. Juuri tuona alkutalvena 2009 menin jälleen tuttuun paikkaani. Siinä katsellessani viereeni tuli varpunen maahan lumiselle sammalmättäälle. Se katseli minua tutkivasti ja tuli aika lähelle. Sitten yhtäkkiä kuin oli tullutkin, se lensi pois. Juuri, kun se oli lentänyt pois, alkoi päässäni soimaan tuttu joululaulu, varpunen jouluaamuna. Ajattelin tuota tunnetta, jonka tuo varpunen oli minussa herättänyt. Tuntui, kuin se olisi ollut minulle hyvin tuttu. Kenties se oli kummisetäni, joka halusi tulla tervehtimään minua, näyttämään, että hänellä on kaikki hyvin. Niin ainakin haluan uskoa. Sillä tavoin pääsin suruni yli ja se muuttui kaipaukseksi, mutta samalla myös luottamukseksi siitä, että kummisetäni ei ole yksin. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, joka syntyi joululahjaksi meille kaikille ja mahdollisti elämämme Taivaallisen Isämme yhteydessä, on kummisetäni kanssa.
Siihen luottaen minä tänäkin jouluna hiljennyn joulun viettoon, paitsi vieden kynttilät haudoille, myös kiinnittämällä talipallot lintulaudalle kaikkia varpusia ja muita lintuja varten, mitkä ovat tulleet meitä tänne tervehtimään. Toivottavasti oma käsialani pystyy tekemään yhtä suuria vetoja kuin kummisetäni pystyi. Siihen ainakin elämässäni pyrin.
Sini-Maaria Kauppi
TYKY:n paikallissihteeri
|
Eräs lapsuudenmuistoni sijoittuu 20 vuoden päähän. Taisin olla viisivuotias, kun olimme kokoontuneet koko perheen voimin viimeistä kertaa suviseuroille. Istuimme telttamme luona syömässä, kun äiti alkoi hätääntyä. Yksi lapsista ei ollut palannut vessareissulta meidän perheen teltalle. Kerta ei ollut ensimmäinen. Isosisareni tapasivat uskotella vanhemmilleni löytävänsä kyllä vessaan ja vessasta takaisin teltalle, mutta suuntavaisto sitten pettikin ja kotitelttaa ei löytynyt.
Suviseuroissa oli ainakin tuolloin vuonna 1991 lapsipiste, jonne eksyneet lapset toimitettiin. Lapsipisteestä vanhemmat löysivät eksyneet lapsensa. Sinne myös itkuiset sisareni talutettiin. Muistoni suviseuroilta ovat hyvin lämpimät. Lapsia eksyi jatkuvasti, mutta jokainen yhteisön jäsen piti huolta siitä, että itkevä äitiä kysyvä lapsi pääsi perheensä luokse.
Minun elämäni todellisuus on kaukana vanhoillislestadiolaisuudesta. Minä en elä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, enkä elä yhteisön ohjeiden mukaisesti. Minä en ripittäydy säännöllisesti läheisilleni, toivota toisille 'Jumalan terve'. Elän sateenkaariväen keskuudessa, missä homoseksuaalisuus on ennemminkin normi kuin synti. Tiedollisella tasolla en jaa kaikesta samaa ajattelua, mitä Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys levittää, mutta tunnetasolla muistan varhaislapsuuteni vanhoillislestadiolaisia aikojani lämmöllä.
Me ihmiset kaipaamme asioiden jaottelua. On hyvät ja pahat ja liberaalit ja konservatiivit. Pelottaa kohdata toista, joka ajattelee toisin, tai jonka uskon ajattelevan ratkaisevalla tasolla toisin kuin itse ajattelen. Fakta on kuitenkin se, etten ole kohdannut yhtäkään ihmistä, joka ajattelisi täysin samalla tavalla kuin itse ajattelen. Voimme silti kohdata. Henkistä yhteyttä voi kokea toisesta kulttuurista tulevan aivan erilaisella maailmankuvalla varustetun ihmisen kanssa. Miksei sitten eri porukkaan kuuluvan suomalaisen kanssa?
En usko, että kukaan meistä ihmisistä omistaa totuutta Jumalasta. Ehkä Jumalalla ei ole edes mitään näkemystä monista kysymyksistä, joista kiistelemme. Merkitystä on Kristuksella ja Kristuksen opetuksella Jumalan rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Meidän tehtävämme on levittää tätä rakkautta ympärillemme.
Uskon, että olennaisinta ei ole se, mitä me ajattelemme. Olennaisinta on se, miten me kohtelemme toisiamme ja miten meitä kohdellaan. Kahden eri tavalla ajattelevan välille voi syntyä syvä henkinen yhteys, jos he ovat valmiita kohtaamaan aidosti toisensa ja kunnioittamaan toista. Jos lähtökohtana toisia ihmisiä tavatessa ei olisikaan mielipiteet, vaan halu kohdata toinen sellaisena kuin hän on.
Kaisu Laamanen
YKY:n hallituksen puheenjohtaja ja SKY:n harjoittelija |
|
Seurailin maalis-huhtikuun vaihteessa lumien sulamista. Kylmä maaliskuu ja sitä edeltänyt luminen talvi saivat minut, kuten varmaan monen muunkin suomalaisen huokaamaan: ”Nuo lumet ovat varmasti maassa juhannukseen asti. Lunta on niin paljon ja kylmä sää vain jatkuu jatkumistaan”. Mutta kuinka kävikään? Tuli lämmintä, aurinko paistoi ja viikossa käytännössä kaikki lumet sulivat jalkakäytäviltä ja kaduilta. Sitten saattoikin vaihtaa kesäkengät jalkaan ja aloittaa kesän odotuksen.
Tässä kevään nopeassa tulemisessa on joka vuosi jotakin yhtä huimaavaa. Uusi elämä alkaa, valo lisääntyy ja ilmat lämpenevät. Ihminen ikään kuin herää eloon yhtä aikaa luonnon kanssa, pitkä talvi on takanapäin ja menemme kohti lämmön ja valon aikaa, kesää. Ainakin toistaiseksi kevät on joka vuosi voittanut talven, valo on voittanut varjot, lämpö saanut voiton kylmyydestä. Tässä kaikessa on minusta jotakin syvästi yllätyksellistä: kyllähän minäkin tiedän, että kevät tulee ja sitten kesä. Tiedän tämän jopa keskellä syvintä talvea, ja joskus juuri tuo ajatus antaa minulle voimaa saavuttaa voitto marraskuun loskasta ja tammikuun harmaasta pimeydestä. Mutta siltikin kevään tulo on joka vuosi ikään kuin uusi yllätys, oikeastaan kuin eräänlainen lahja. Kevään lahjapaketissa on ympärillä kireää narua ja paljon lahjapaperia, mutta kärsivällisyys palkitaan ja lopulta paketti avautuu. Nyt olen saanut auki tämänvuotisen kevään lahjapaketin.
Kevääseeni kuuluu, kuten varmasti monella muullakin suomalaisella, lisääntynyt liikunta. Kodistani pääsee mukavalle metsäpolulle, ja olen oikein odottanut kevään lämpöä ja pitkiä valoisia iltoja, jotta pääsisin taas metsään. Viime viikonloppuna sain vihdoinkin toteutetuksi pitkäaikaisen haaveeni ja läksin metsäpolulleni. Mutta huomasinkin, että kevään huumassa olin unohtanut, että metsässä oli vielä paljon enemmän lunta kuin jalkakäytävillä. Vaikka sulaminen oli hyvässä vauhdissa, niin varsinkin varjoisissa kohdissa lunta ja talven viileää riitti. En antanut sen häiritä itseäni; sain kuin sainkin kunnon lenkin tehdyksi.
Kevään metsäpolulla rupesin miettimään kevättä valon aikana. Kevääseen kuuluu ennen kaikkea lisääntynyt valo ja sen mukanaan tuoma lämpö. Mutta metsässä huomasin, miten valo ja varjo vuorottelivat. Varjossa oli kylmää ja pimeää, ja varjo oli siellä, missä kevään valo ei vielä ollut ehtinyt tehdä työtään. Jäin miettimään, että ihmisen elämässä on usein samoin. On sekä varjoa että valoa, sekä kylmää että lämmintä. Keskellä mitä aurinkoisinta metsäpolkuani varjo oli alituisena seuralaisenani. Meillä on kaikilla omat valomme ja varjomme, ja usein tuntuu siltä, että vastoinkäymiset voittavat ilon, marraskuu voittaa kevään, varjo valon ja kylmyys lämmön. Joskus tuntuu siltä, että kevään aurinkoinen metsäpolku onkin vain jonkinlainen kangastuksenomainen välivaihe, ikään kuin erehdys, josta nopeasti palataan marraskuun hämärään kylmyyteen.
Kevät on myös meille kristityille keskeistä aikaa. Kiirastorstaista siirrytään pitkänperjantain kautta pääsiäiseen. Kristuksen kärsimyksestä siirrytään iloon ja ylösnousemukseen. Pääsiäisen sanoma vakuuttaa meille, että valo voittaa varjon, kevät talven, lämpö kylmyyden, elämä kuoleman. Keskellä pimeintä marraskuuta, keskellä kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä saamme muistaa pääsiäisen sanomaa. Vaikka ihmisen elämässä ja maailmassa valo ja varjot vuorottelevat, pääsiäisen sanoma muistuttaa meitä siitä, että varjoista huolimatta valo lopulta voittaa. Meille, jotka asumme kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Samoin kuin kevät tuntuu lahjalta, myös pääsiäisen radikaali elämän ja valon sanoma on lahja, meille annettu. Nyt kokemamme kevät on ikään kuin esimakua niistä näköaloista, joita meille Kristuksen kärsimyksessä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa on annettu. Pääsiäisenä voimme hiljentyä tämän lahjan äärelle, mutta myös kiittää ja riemuita siitä.
21.4.2011 kirjoitti Eetu Kejonen, SKY:n hallituksen puheenjohtaja |
|
Kuinka kauas voi kulkea ennen kuin huomaa eksyneensä?
Aina silloin tällöin tämä ajatus nousee mieleeni joulukuussa. Kadut ja kaupat ovat täynnä joulukaaosta ja kulutusjuhlaa. Kaikkia ihmisiä tuntuu vaivaavan sama joukkopsykoosi jossa pakolla käytetään hirvittävät summat rahaa joululahjoihin ja joulunpyhien erikoisiin tarjoiluihin. Olisi tosi outoa jos tekisi toisin. Olisi tosi outoa jos sanoisi ääneen, että tässä on eksytty aika kauas joulun ideasta.
Yhdysvalloissa muutama vuosi sitten kirkolliset aktiivit heräsivät joulun kulutustodellisuuteen. Joulu ei enää ollut uskonnollinen juhla vaan lähtökohtiinsa nähden skandaali. Syntyi Advent Conspiracy – adventtisalaliitto –liike muistuttamaan joulun sanomasta. Sykähdyttävissä mainosfilmeissä kysytään suoraan: miksi ostaa joululahjoja joita kukaan ei halua? Miksi käyttää kaikki rahat ja kenties velkaantua vain siksi että muutkin tekevät niin? Liikkeen sanoma on karu: Pelkästään Yhdysvalloissa vuosittain joululahjoihin kulutetaan 400 miljardia dollaria. 30 miljardia dollaria riittäisi ratkaisemaan maailman vesiongelman.
Advent Conspiracy –liike haastaa joka adventti erityisesti paikalliset seurakunnat ympäri maailman muistuttamaan ympäristöään adventin todellisesta merkityksestä ja maailman ongelmista. Käytännön tavoitteena heillä on se, että joka puolella järjestettäisiin tempauksia ja kampanjoita joissa valistustyön lisäksi tuettaisiin puhtaan veden tuotantoa kehitysmaihin. Vielä liikkeen toiminta on vähäistä, mutta kasvaa koko ajan. Viime jouluna Advent Conspiracyn toiminnan osaksi Suomessa tuli pastori Arto Antturin tempaus Narinkkatorilla, jossa hän luki Dostojevskin Idiootti –kirjaa Kenian nälänhädän hyväksi. Liikkeen verkkosivuille kootun tiedon takia tänä jouluna jossain päin maailmaa joku tekee jotain samanlaista. Näin ainakin kuulin.
Advent Conspiracy –liikkeellä on neljä periaatetta, joista on hyvä ammentaa periaatteita adventin ajalle. ”Worship fully”, ”spend less”, ”give more” ja ”love all”. Ensimmäinen periaate voisi olla suomeksi että ”anna kunnia Jumalalle” tai lyhyesti kehotus ”rukoile”. Sen kautta halutaan muistuttaa, että loppujen lopuksi joulussa on kyse Kristuksesta. Toinen periaate on käytännöllisempi haaste: kuluta vähemmän. Advent Conspiracy –liike pyrkii muistuttamaan, että joulua ei voi ostaa eikä kuluttaminen ole välttämättä mikään hyvä asia. Kolmas ohje kääntää edellä mainitun ajatuksen ympäri ja toteaa että antaa voi silti enemmän. Antaminen on laadullinen asia. Anna aikaa ja laatua läheisillesi ja itsellesi. Viimeinen periaate tiivistää Joulun sanoman: rakkaus kaikkia kohtaan on ratkaisu. Se on myös Joulun skandaali kun Jumala syntyy ihmiseksi – rakkaus tulee niin todelliseksi ja inhimilliseksi kuin vain voi tulla.
Lapsena joulunaika oli hienointa aikaa vuodessa. Jotenkin tuntui, että koko maailma oli keskittynyt yhteisen lämpimän ja hienon asian äärelle. Kotikaupungin luminen talvi, torin joulumyyjäiset, joulujuhlat koulussa, television joulukalenteri ja oman kodin puuhailu olivat taianomaista. Lahjoja oli aina hienoa saada, mutta se taika syntyi jossain muualla.
Eräs hengellinen opastajani, dominikaani-isä Timothy Radcliffe kirjoitti kerran kirjassaan Joulun merkityksestä hienon ja sykähdyttävän ajatuksen. Hän pohdiskeli sitä, että miksi muistelemme Jeesuksen syntymää. Hänelle itse asiassa oli kyse laajemmasta, Pyhän Hengen työn muistelemisesta. isä Timothy muistutti, että se valtava ihme mikä ensimmäisenä Jouluna tapahtui: Pyhän Hengen työnä Jumala itse syntyi ihmislapseksi. Se on totta myös tänään. Sama Pyhä Henki muuttaa jokaisessa messussa leivän ja viinin sakramentiksi ja pyhittää kastettavat kristityiksi. Sama ihmeellinen Pyhä Henki on sinun ja minun kanssa joka hetki. Se sama ensimmäisen Joulun suuri rakkaus on totta meille myös tänään.
Henri Järvinen
kirjoittaja on korkeakoulupappi Helsingissä |
|
|
Matkoilla poikkean usein kirkkoihin. Ne ovat yleensä tyhjiä ja hiljaisia. Tuossa tyhjyydessä tuntee kuitenkin tulevansa merkillisesti täydeksi. Hiljaisuuskin on näennäistä: kuulen vaienneen musiikin kaikuja. Yksin en myöskään ole. Penkeissä istuneiden ihmissukupolvien ristiriidatkaan eivät häiritse. Ehkä siksi, että olenhan minäkin tullut ratkomaan omiani, hiljentymään, kaipaamaan, muistamaan. Liityn näin valtaisan pitkään elämien ketjuun. Poistuessani olen tyyntynyt. Koen iloa, joka lepää vankalla, vaikkakin vaikeasti sanoin kuvattavalla pohjalla.
Tuo kuuluminen johonkin itseäni vanhempaan ja laajempaan on ehkä vahvimmillaan noina hetkinä. Paradoksaalisesti silloin, kun kuitenkin olen aivan yksin. Mikä tuossa Tilassa vaikuttaa niin voimakkaasti?
Inhimilliset erot ja eriävät mielipiteet ovat tosia ja tuskallisiakin kulloisellekin kirkossa kävijälle, minullekin. Silti vuosisatojen ja -tuhansien pituinen perinne ikäänkuin hioo kulmat ja vahvistaa yhteiset värit. Kaikessa hiljaisuudessa. On kuin Jokin toimisi ympärilläni ja toisi esiin olennaisen.
Viime aikoina on keskitytty eroavuuksiin. Luotu jopa taistelulinjoja, ja aivan aiheellisestikin. Eriävyydet ja varsinkin suoranaiset väärinkäytökset on tunnistettava ja tunnustettava. Niillä on arvonsa, olivat ne sitten meistä positiivisia tai negatiivisia etumerkeiltään. Silti se, mikä yhdistää, on vahvempaa. Sen ei soisi unohtuvan nytkään. Eikä senkään, että me tällä hetkellä elävät ja kamppailevat yksilöt olemme vain kultahippusia ajan hitaassa yhteisössä.
Ja silti tai juuri siksi jokainen meistä on yhtä arvokas. Jokaisen kokemus yhtä tärkeä. Jokaisen ihmisarvo ikuisesti pysyvä. Jokaisen mielipide kuuntelemisen arvoinen.
19.11.2010
Hanna
SKY:n hallituksen jäsen ja sekatyöläinen |
|
Lokakuun toisella viikolla Yle:n TV2 tarjosi televisionkatsojille keskusteluohjelman, jonka nimeksi oli annettu "Homoilta". Jos ohjelman tarkoituksena oli provosoida keskustelua ja herättää reaktioita, siinä Yle onnistui. Jos tavoitteena oli saada aikaan rakentavaa ja ymmärrystä lisäävää keskustelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta Suomen lainsäädännössä ja kristillisissä yhteisöissä, tulos vaikutti vähemmän onnistuneelta. Itse keskustelun sisältöihin ei sen vuoksi tunnu edes mielekkäältä puuttua; keskityn sen sijaan ohjelman herättämiin reaktioihin.
Ohjelman jälkeen otsikoihin nostettiin se, että kirkosta erosi tavallista enemmän jäseniä. Yleisönosastojen ja keskustelupalstojen kommenttien (ja tietysti jo aiemmin vastaavissa tilanteissa esitettyjen arvioiden) perusteella eronneiden joukossa on sekä tv-keskustelijoiden vapaamielisyydestä että tiukoista raamatuntulkinnoista suivaantuneita ihmisiä.
Kärjistettyjen, jyrkän normatiivisten ja ihmisten intiimille elämänalueelle kohdistuvien argumenttien kuunteleminen ymmärrettävästi herättää tunteita. Mutta miksi 18 keskustelijan ja parin toimittajan joukko vaikuttaa siihen, kuuluako evankelis-luterilaiseen kirkkoon vai ei? Kirkon tiedotuskeskuksen edustaja muistuttelikin saman viikon loppupuolella Yle:n nettisivujen uutisessa, että kirkko on seksuaalivähemmistöjä koskevissa asioissa "moniääninen".
Vahinko oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua. Muistutus kirkon moniäänisyydestä, yhden, yhteisen linjan puuttumisesta ja keskustelijoiden suhteesta evankelis-luterilaiseen kirkkoon olisi tarvittu ennen ohjelmaa. Rohkenen kyllä epäillä, ettei moni internetin keskustelupalstoilla tai tv-ohjelmaa kommentoivissa tekstiviesteissä tunteella meuhkaava ihminen olisi jaksanut kiinnostua lauseesta "Kirkon on tietenkin vaikea yksiselitteisesti sanoa mitään tästä kysymyksestä, koska meillä on hyvin erilaisia tapoja katsoa Raamattua ja sitä tulkintahorisonttia, joka johtaa erilaisiin kantoihin" (YLE Turku 14.10., www.yle.fi/uutiset).
Kaikenlaisten kristittyjen näkisi mielellään ottavan kantaa erilaisiin kirkollista elämää koskeviin kysymyksiin omassa seurakunnassaan. Itse ajattelen, että seurakuntien aktiivisten jäsenten joukossa on valitettavan vähän juuri niitä "vapaamielisiä" kristittyjä, jotka järkyttyvät kuullessaan fundamentalistisia kannanottoja julkisuudessa. Kuinka moni edes muistaa, että evankelis-luterilaisessa kirkossa on ihan näinä viikkoina seurakuntavaalit? Seurakuntavaaleissa saa äänestää jokainen 16 vuotta täyttänyt Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Seurakuntavaalien ennakkoäänestys on 1.-5.11., varsinainen vaalipäivä sunnuntaina 14.11.
Kirkosta eroamisen myötä kirkko menettää muutaman verolantin ja eroaja päätyy yhdeksi pieneksi osaksi liittymis- ja eroamistilastoja. Äänioikeuttaan käyttämällä voi vaikuttaa siihen, millaisia raamatuntulkintoja edustavat ihmiset tekevät seurakunnan toimintaan ja rahankäyttöön vaikuttavia päätöksiä. Vaalien jälkeen ehtii vielä erotakin, jos haluaa säästää ensi vuoden kirkollisveroissa.
15.10.2010 Kirjoitti Marita, SKY:n hallituksen puheenjohtaja
|
|
Unelmoidaan enemmän ja laadukkaammin |
|
Olen pohtinut viime päivinä unelmien ja unelmoinnin merkitystä. Unelmat ovat pieniä siemeniä ja säkenöiviä kipinöitä, jotka voivat antaa kasvun ja sytyttää liekin. Parhaimmillaan unelma saattaa roihahtaa väkevästi ja saa sellaista kasvupohjaa, joka heijastuu aina teoiksi asti. Esimerkiksi minulla oli unelma keskustelevasta ja toistemme huomioimiseen perustuvasta yliopistoyhteistöstä - syntyi Poikkitieteellinen Foorumi (www.foorumi.blogit.fi). Unelma ei ole suinkaan täyttynyt, mutta on syntynyt kuitenkin jotain arvokasta ja hienoa, mikä osaltaan edistää unelmaani.
Olen varsin vakuuttunut siitä, että ihmiset unelmoivat aivan liian vähän. En toisaalta epäile, etteivätkö monetkin unelmoisi ns. henkilökohtaisista kokemuksista ja siitä mitä voisivat saada itselleen (perhe, omakotitalo jne.). Haluaisin rohkaista ihmisiä unelmoimaan paljon enemmän ja syvemmin, kuvittelemaan asioita mitkä ylittävät tavanomaisuuden rajat. Eikö olisi hienoa, jos jokainen ihminen voisi käyttää vaikkapa vain yhden tunnin viikossa siihen, että keskittyisi unelmoimaan? Minkähänlaisia positiivisia heijastumia sillä olisi?
Mietin että voisipa vaikka perustaa fb-ryhmän, jossa ihmiset voisivat jakaa unelmiaan ja ennen kaikkea rohkaistua unelmoimaan yli keskinkertaisuuden. Ihmiset voisivat oivaltaa toisten unelmien kautta uusi huikeita näkymiä ja ylipäätänsä iloita unelmien voimauttavasta maailmasta. Mitä enemmän on positiivista virtaa ympärillä, sitä enemmän se aukaisee meitä itseämme tuomaan esille lahjojamme, taitojamme ja ylipäätänsä hyvää tähän maailmaan.
Epäilemättä moni pelkää unelmoida, sillä unelman jäädessä toteutumatta, saattaa se tuottaa karvaitakin pettymyksiä. Uskon silti vakaasti, että runsaampi unelmointi toisi maailmaan vähittäisvaikutuksena paljon hyvää ja kaunista - pettymyksistä
huolimatta. Pidän myös filosofi Eero Ojasen ajatuksesta, joka voisi olla jonkinlaisina tienviittana unelmointiin: maailmaa ei pystytä kokonaan parantamaan, mutta maailman kärsimyksiä voidaan lieventää. Unelmat harvoin täyttyvät alkuperäisten ajatusten kaltaisina ja tavoitteesta saatetaan jäädä, mutta jos konkreettisiin toiminpiteisiin on ryhdytty unelman saavuttamiseksi, on matkanvarrella syntynyt jotain "sinne päin".
Niin, ja kaiketi voin vielä todeta, että itse tietenkin tovoisin, että mahdollisimman monet unelmat olisivat jollain tavalla valveutuneita. Siinä olisikin hupaisa sanaleikki (uni vs. valve), valveutuneita unelmia :-)
29.9. kirjoitti Mikael, SKY:n paikallissihteeri Joensuussa
|
|
|
